Loppusijoituspaikkani

Vaikka perjantaina karkasikin viinan ottoni liiallisuuksiin, en silti voinut krapulastani huolimatta olla menemättä niihin hautajaisiin. Vaikka olotilani olikin kohtuuttoman heikko suoriuduin tilanteesta kunnialla. Pukeutuessani pelastustoimen juhlapukuun ja painettua koppalakin päähääni tunsin olevani valmis lähtemään toverin viimeiselle keikalle. Vuosien varrella olin kuitenkin tehnyt tämän miehen kanssa töitä ja auttanut yhdessä hädässä olevia, joten pakko oli saattaa päätökseen sen miehen palokuntataival kunnialla. Viimeisen kerran kellot soivat kuitenkin tälle miehelle lähdön merkiksi. Tällä kertaa lähtö oli kuitenkin kunniallisempi ja rauhallisempi, kuin ne lähdöt joihin ennen kellon soidessa oltiin yhdessä lähdetty. Katsoessani liikuttuvaa porukkaa, joille hädän keskellä toimiminen oli arkipäivää, mietin kuinka hienoa on olla osa tuota organisaatiota. Paikalle oli saapunut miehet uniformuissaan kunnioittamaan toveria ja lohduttamaan surun keskellä käyskenteleviä omaisia ja siten auttamisen henki oli mukana tilaisuudessa jatkuvasti. Kunnia tälle veteraanille, joka kesken kaiken oli lähtevä joukoistamme.

Viikonlopun työrupeama oli kuitenkin paras kunnioitus tälle pitkänlinjan palokuntalaiselle ja hänen pitkälle uralleen.

Tasamaantallaaja-

Takanani on elämäni ahdistavin tuntinen pitkään aikaan. Minä ylisosiaalinen ihminen, jolla ennen on riittänyt ihmisiä ja paikkoja minne mennä havahdun siihen, että minusta on tullut sosiaalinen hylkiö. Töistä tullessani saan kuulla useista kavereista ja heidän iloitteluistaan. Siinä vaiheessa havahdun, siihen ettei minua ole kutsuttu yksiinkään karnevaaleihin vaikka paikalle on menossa ihmisiä, joita olen pitänyt jollakin tasolla kaverina tai jopa ystävänä. Nyt tämän kaiken keskellä havahdun siihen, että ei helvetti todellisuudessa olen omilla sanoilla ja teoillani ajanut itseni yksinäisyyteen.

Olen irtisanonut onneksi asuntoni ja pakannut melkein kaikki tavarani, siltä varalta että mahdollisesti vielä varasijalta pääsisin opiskelemaan ja siksi muuttaminen olisi edessä. Nyt kuitenkin ahdistus kasvoi jo niin valtaisaksi, että kävi koululle mitä kävi irtisanon itseni töistäni ja lähden pois näistä liian pienistä ympyröistä, jossa kaikki tuntee toisensa ja minut. En oikeasti kestä enää täällä, joten 1.9 nostan kytkintä oli tilanne mikä tahansa. En tiedä onko onnea missään muuallakaan, mutta täällä se ei ainakaan ole. Tahdon vapaaksi ja päästä aloittamaan puhtaalta pöydältä. Ei jumalauta kun voikin ahdistaa pientä tasamaantallaajaa. Tarkoituksenani oli alunperin mennä palokuntatoverin hautajaisiin huomenna edustamaan itseäni ja organisaatiota, nyt kuitenkin tämän ahdistuksen keskellä huuleni kostuvat magyaarin hellistä aromeista saaden olotilani siihen jamaan, etten ilmeisesti enää mene edes niihin hautajaisiin. Kunnioitan kyllä edesmennyttä veteraania ja nostan tämän seuraavan kahvikupposen magyaria hänen kunniakseen. Uskallan jättää menemättä hautajaisiin, sillä tiedän paikalla olevan kuitenkin muita tovereita siinä määrin, että hänet kunnialla saadaan saatettua haudan lepoon. Minusta itsestäni en tiedä, tuleeko hautajaisiini ketään, joten toivon että paikalle sitten joskus tulisi edes se yksi ihminen, joka minua jäisi kaipaamaan.

Murtumisen partaalla - Tasamaantallaaja

Tänään tunsin itseni taas hetken mieheksi. Mieheksi, joka omilla onnettomilla lihaksillaan ja olemattomilla työkalunkäyttötaidolla sai aikaan mahdottoman paljon asioita nähden omaan tasoonsa. Vapaitten kunniaksi ja omaa ahdistusta purkaakseni lähdin mökille, tietäen että siellä ikuisuus projektin keskellä olisi varmasti käyttöä minulle ja pääsisin toteuttamaan miehistäpuoltani. Kääriytyessäni metsurinvarusteisiin ja vetäessä Partneria käymään tunsin hetken olevani melkein jopa oikea mies. Varusteet päällä painaessani moottorisahaa vasten puuta purun lentäessä mietin, kuinka luonto oli alistuva edessäni ja ihmisasumuksen tiellä tulleet puut saisivat tuntea sahan ja minun voimani. Hetken sahattuani näen suoraan, kuinka satojavuosia paikallaan seisseet ja useiden metrien korkuisiksi kasvaneet puut kaatuivat rytinällä maahan, minun ohjastamina. Sen bensiinintuoksun, sahanpurun ja metelin keskellä olin hetken kaiken yläpuolella. Miettiessä aina seuraavaa siirtoani ja kuunellessa isäni neuvoja tehtävästä suoriutuakseni ajattelin kuinka tämä taas auttaisi minua jaksamaan omaa arkisen aherrukseni keskellä ja kaikessa tässä sopassa mihin olen itseni tahtomatta taas sotkenut mukaan. Olipas terapeuttista!

Mökiltä selvittyäni istahdin uupuneena saunanlauteilla ja korkkasin oluen. Siinä tuijottaessa saunan seinään mieleeni kuitenkin tuli asia ,jonka vuoksi juoksin suoraan koneelle ja aloin kirjoittaa kirjettä. Minä perinteitä suuresti arvostavana tavallisena tasamaantallaajana päätin kirjoittaa kirjeen, jonka postinjakaja saisi kantaa omin voiminsa ihmiselle kenelle olin selityksen velkaa, muttei rohkeuteni kuitenkaan riittäisi sanomaan mitään ääneen. Tällä tavoin annan ihmiselle itselleen aikaa perehtyä kirjeessä esiintuomaan sanomaani ja miettiä mitä oikeasti minulla on sanottavanani. Spontaanius on kuitenkin tässä maailmassa katoavaista ja suorien vastausten antaminen siten lähes mahdotonta. Toivottavasti tällä tavoin saisin sanottua sanottavani ja annettua selityksen millä ei ole luultavasti merkitystä muutakuin minulle. Suljettuani kirjeen kiikutin sen heti lähikauppani pihalla olevaan postilaatikkoon, jotta en enää voisi katua ja perua tekoani. Nyt annan vain Itellan kuljettaa kirjeeni ja antaa kirjeen kertoa asiani.

Nyt tämän blogimerkinnän jälkeen huokaisenkin helpotuksesta, sillä itsetutkisteluni jälkeen totean ettenhän mä nyt mikään oikea mies ollutkaan vaikka puita kaadoinkin ja omin voimin tukkeja mettästä raahasin. Ihanasti olinkin vain oma itseni…

Tasamaantallaaja- kyynikko, romantikko ja ikuinen realisti

Viikko ilman alkoholia takana on saanut oloni ihmeellisen hyväksi. En ole kertaakaan ajautunut suurempaan synkkyyteen tai murehtinut suuremmin elämääni. Tänään olen panostanut koko päivän, siihen että maksan velkani pois. Se ei ollut helppoa sillä olen elänyt täysi yli varojeni ja antanut posteljoonin kantamien laskujen jäädä lojumaan lattialle, sillä olen tiennyt etten kuitenkaan saisi niitä millään tavoin maksettua. Tänään kuitenkin sain lainaneuvottelut päätökseen ja lainan tilille, nyt siis vaihdoin laskut ja pikavipit pankin tarjoamaan pitkäkestoiseen kulutusluottoon. Eli todellisuudessa ratkaisin ongelman tuottamalla itselleni taas uuden ongelman, mutta toisaalta tällä tavoin sain pelastettua luottotietoni ja hiiattua itseni taas kuivalle maalle ja vieläpä kohtuullisilla kuukausi erillä.

Eilen minulle tapahtui kuitenkin, jotain käsittämätöntä sillä havahduin valtaisaan kaipaukseen. Kaipasin ihmistä, joka ymmärtäisi minua ja kennelle olisin saanut purkaa työpäiväni ja tämän velkakriisin. Kaipasin sitä, kuinka kaksi ihmistä istuu kahvikupposten äärestä ja keskustelee elämästä ja jakaa murheensa. Tiedän että minulla olisi varmasti ollut paikkoja ja ihmisiä joissa tätä kaipuutani olisin saanut tukahduttaa, mutta kaipasin todenteolla yhtä ihmistä. Ihmistä ketä on viimeviikkoina tullut uniini ja ajoittain täysin yllättävissäkin paikoissa mieleeni. Tuo ihmien on vain jotenkin niin mahtava, että eilisen olotilani keskellä olisin kaivannut juuri hänen seuraansa. Siinä on kuitenkin ongelmansa, sillä se ihminen tuntuu kadonneen kokonaan elämästäni. En tiedä mitä hänelle kuuluu, en tiedä onko hän löytänyt rinnalleen ihmisen, ottanut vastaan saadun opiskelupaikan ja ennen kaikkea onko hän onnellinen? En ole ottanut häneen yhteyttä viikkoihin, sillä viimekertainen keskustelumme ajautui väärille raiteille ja sen jälkeen en ole kehdannut, koska siinä kohtaa tunnustaisin typeryyteni. Toivottavasti huomenna kun olen nauttinut muutaman bissen vapaapäivän kunniaksi saan aikaiseksi soittaa hänelle, joka kertoo minulle myös siitä että sisälläni on jokin muuttunut. Muuttunut koska ennen olisin soittanut hänelle heti, kun pahaolo olisi hiipinyt tai kerran jopa hän ennakoi pahanoloni ja soitti minulle ennen kuin ehdin soittaa hänelle. Toivottavasti saan vielä mahdollisuuden hienoon tarinaan ja tapahtuma sarjaan..

Velaton ja ikävää poteva- Tasamaantallaaja

Viimeviikolla selatessani internettiä taas vailla merkitystä havaitsin mielenkiintoisen kirjoituskilpailun Vasemmistonuorten sivuilla. Kirjoituskilpailussa on tavoitteena kirjoittaa novelli aiheesta Yhdenvertaisuus. Nyt viimepäivinä olenkin keskittynyt vain työntekemiseen ja suunnittelemaan novelliani. Novellin suunnittelun apuna olen kulkenut ympäriinsä miettien yhdenvertaisuutta ja tutkiskellen ihmisiä, mitkä kadulla kulkevat. Pienen pieni muistivihkoni on täyttynyt lyhyistä virkkeistä, joiden avulla koitan saada novellin kasaan. Se kirjoitustyö onkin syönyt aikaani yllättävän paljon ja siksi en tännekään ole ehtinyt mitään tuntojani purkamaan, mutta tänään pidän luovan tauon siitä projektista ja otan aikaa muille ja hetken tälle blogille.

Viimeviikolla sain tiedon hakemastamani koulutuspaikasta, että olen sijoittunut haussa ensimmäiselle varasijalle. Se tunne, kun katselet saapuneita tulosliuskoja käsissäsi ja katsot jääneesi puolen pisteen päähän opiskelupaikasta saa väkisinkin miettimään. Mietittyäni tilannetta joudun toteamaan itselleni, että jollen tältä varasijalta kouluun pääse, niin ei minun sinne ole koskaan tarkoitus ollut päästäkkään. En kuitenkaan ole vielä heittänyt kirvestä kaivoon, sillä eihän sitä koskaan tiedä miten tilanteet elää ja mitä tuleman pitää. Odotellaan siis muiden päätösten vaikuttavuutta omaan tulevaisuuteeni.

Ihmisuhderintamalle ei kuulu mitään mainitsemisen arvoista, sillä olen ollut viimeaikoina niin apaattinen etten ole jaksanut panostaa ihmisiin. En ole nähnyt oikeastaan ketään tovereita tässä viimeviikkoina. En vain ole jaksanut ihmisiä tai heidän huoliaan, tämä on ollut siis minun viikkoni. Ja vielä viikkoni ilman suurempaa tenuttamista, vain kerran olen juonut vaikka mahdollisuuksi on ollut monia. On varmaan nämä helteet vaan polttaneet minut loppuun.

Joten ei kummallisempaa täällä tasasella maalla -Tasamaantallaaja

Tänään havahduin ensimmäisen kerran pitkään aikaan siihen, kuinka ajattelin kaikkea sitä mitä minulla oli menneinä vuosina ollut. Mietin kuinka paljon maallista omaisuutta olin onnistunut tuhoamaan, hävittämään tai laittamaan syrjään sen vanhetessa. Mietin kuinka paljon kaikkeen siihen olen kuluttanut elämässäni rahaa. Rahaa minkä järkevästi sijoittamalla olisi voinut saada poikimaan tuhansia euroja. Mutta kuitenkin se kaikki oli nyt poissa, eikä sitä rahaakaan enää takaisin saa. Mietittyäni niitä useita polkupyöriäkin, jotka vuosien varrella on jäänyt reissun päälle tai niitä autoja, jotka huollon laiminlyömisen seurauksena olivat rikkoutuneet ja sitä kautta myyty pilkkahintaan epäkuntoisina pois.

Kaiken tuon maallisen perään haikailtuani huomasin haikailevani, myös ihmisen ja niiden kauniiden muistojen perään mitä vuosiini oli mahtunut, vuosiin joita oli liian vähän tapahtumien rikkauteen nähden. En tiedä montaakaan oman ikäistäni, joka olisi aina noussut pohjalta ja kiivennyt aallonharjalle voitettuaan taas yhden haasteen elämästään. Omaa itseänikin tämä ainainen selviytyminen ja jaksaminen ihmetyttää kovasti, mutta kai se on tullut vain verenperintönä että periksi ei anneta, vaikka kaikki olisi jo mennyttä. Lyhyen elämäni aikana olen kuitenkin ehtinyt kokemaan miltä tuntuu, kun teini-iässä kaiken kasvamisen keskellä saa kuulla, että on tulossa isäksi. Tuo ajatus mikä silloin sai minut hulluuden partaalle kääntyi kuitenkin voitoksi ja kun ajatukseen oli jo tottunut koin seuraavan vaiheen, mitä en kenellekkään toivo. Kun raskaus oli edennyt ja yhdessä käsikädessä rakkaan kanssa oltiin neuvoloissa, ultraäänissä ja muissa käyty, niin sitten sain kuulla ettei minusta tulekkaan isää. Silloin ajatus, siitä että lapsi jota en edes aluksi halunut onkin viety pois, jo ennen syntymää sai aikaan seitsämäntoista vuotiaalla ihmisellä niin suuren tunneryöpyn, että siitä selviäminen tuntui täysin mahdottomalta. Kuitenkin ystävien, perheen ja silloisen tyttöni tuella nousin pohjalta aallonharjalle ja jatkoin elämää kaikesta tuosta kokemusta karruttaneena ja viisastuneena. Mutta jottei ne ongelmat olisi siihen loppunut jatkoimme elämää, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja päätimme että kunhan olemme hieman varttuneet tekisimme yhdessä sen lapsen, jota silloin kumpikaan emme saaneet.

Kuitenkin meni vain vuosi, kun muiden valheiden seurauksena elämästäni putosi pohja. Minä ja se nainen erosimme ja minun oli aika muuttaa takaisin vanhempieni luo, kunnes löytäisin itselleni kodin. Siinä sitten kaiken sen paskan keskellä romahdin ja ratkesin turmion tielle. Silloin nuppi oli saatava sekaisin millä tahansa ja oloa helpottaakseen tulikin kokeiltua lähes kaikkea. Muutettuani takaisin siihen entiseen yhteiseen kotiin alamäki jatkui syöksyvauhdilla ja puolessa vuodessa olin saanut menetettyä luottotietoni,kämpän, ystävät ja saanut elimistöni niin rikki, että vielä näinä päivinäkin joudun syömään vatsalääkkeitä ette eläminen onnistuisi lähes normaalisti. Kaiken sen paskan keskellä, kuitenkin onnekseni löysin Naisen joka oli ymmärtäväinen minulle ja ketä sai minut nostettua pohjamudista pintaveteen, siten että aalloilla oli mahdollisuus heittää minut takaisin rantaan ja kiinni elämän syrjään.

Ja kun kaikki tuntui taas kulkevan mahdottoman hyvin oli aika lähteä inttiin, minkä keskeytin puolen vuoden jälkeen terveyteni petettyä, eli sekin meni sitten päin helvettiä. Kuitenkin sen kaiken keskellä vierelläni oli pysynyt ihminen ketä tuki ja antoi minulle tarvittaessa turvan. Kuitenkin kotiin paluu intistä kesken kaiken muutti tilanteen, niin ettemme enää yht´äkkiä sopineetkaan yhteen vaan kaikki se mitä oli luotu yhteisestä kodista, auton kautta yhteisiin lemmikkeihin oli taas kerran riistetty minulta. Siitä en selvinnytkään helpolla, sillä alamäki oli taas alkava. Mutta tällä kertaa se alamäki ei onneksi ollut liian jyrkkä, sillä se jatkuu edelleen enkä vieläkään tunnu olevan pohjalla. Enkä meinaa pohjalle vajotakkaan, vaikka jatkuvasti tuntuukin että joku painaa minua enemmän ja enemmän kohti pohjaa. Sen en anna häiritä, vaan huolehdin siitä että kaiken tämän keskellä työtäni, kotiani ja luottotietojani en menetä, sillä niiden menetys olisi jo melko varmasti viimeinen niitti tämän Tasamaantallaajan arkun kanteen.

Matkalla pintaa, tai ainakin luulen niin. -Tasamaantallaaja

Miksi en koskaan opi, että on asioita jotka tulisi hoitaa kuntoon oman jaksamisen ja mielenterveydenkin nimissä. Taas laskut ovat menneet kaikki rästiin, ihmissuhteet kariutuneet ja monet ystävyydet menneet solmuun. Kaikki vain sen takia, etten ole saanut aikaiseksi tai uskaltanut toimia niinkuin olisin halunnut. Viimeviikkoina olen havahtunut usein, siihen että sydämeni tahtoisi tehdä asioita, mutta mieleni ei vain anna periksi tai en vain saa kerättyä rohkeutta riittävästi. Kaikkien asioiden taustalla on varmasti suurena vaikuttajana ulkopuolisten ihmisten luomat mielikuvat ja itse vetämäni johtopäätökset mitkä ovat olleet väärän suuntaisia. Vaikka viisaammat aina sanovat, että mikään ei ole myöhäistä tai niin kauan on toivoa, kun on elämää, niin tasamaantallaaja ei näistä ota opikseen. En vain osaa tunnustaa olleeni väärässä tai uskalla tunnustaa tahtovani tehdä asioita.

Viimeisen kolmen päivän ajan on mielessäni kokoajan ollut, että otan yhteyttä ihmiseen kenen kanssa en tahdo koskaan menettää välejäni, jotka olen saanut luotua. Mutta toisaalta kokoajan minulla on sellainen olo, että ne välit ovat menneet jo kasvaneet liian suureksi muiden puheiden ja omien tekojeni seurauksena. Kaikkea tuota ajatellessani puhelinnumero on pyyhitty toistamiseen näytöltä ja facebook keskustelu suljettu useita kertoja, mitään sanomatta. Onko tämä kaikki saamattomuutta vai rohkeuden puutetta- mene ja tiedä! Mutta mikä tässä nyt sitten mättää, miksi en saa kysyttyä miten asiat on vaan märehdin tilannetta yksikseni ja kasaan vain käsittämättömän pahaa oloa itselleni. No kai totuus vielä joskus selviää, toivottavasti ei kuitenkaan niin myöhään ettei mitään ole enää tehtävissä.

Odottaminen on toinen asia, missä olen aina ollut kovin huono. Olen sellainen ihminen, että päätettyäni jotain tahdon kaiken tapahtuvan nyt ja heti, siksi tässä viimeaikoina odottasessani elämäni suunnan ratkaisevaa kirjekuorta olen ollut stressaantunut ja pahasti. Jopa niin stressaantunut, että olen menettänyt yöuneni, enkä ole jaksanut edes juoda. Mutta toivottavasti keskiviikko tulee pian ja ratkaisee elämäni kulkusuunnan..

Nyt kun lomat on lusittu ja on palattu arkeen on aikaa hetkeksi istahtaa koneelle ja kirjoittaa blogimerkintä menneestä juhannuksesta ja paluusta työelämään.

Vaikka alunperin minulla oli vahva tunne, siitä kuinka juhannus tulisi menemään niin päin helvettiä kun vaan voi olla joudun tunnustamaan olleeni väärässä. Siinä se juhannus meni mukavasti mökkeillen ja kaljaa kitaten. Kaljan kittauksen ohessa sain jopa valmistettua kaverin kanssa ruokaa koko porukalle ja keskusteltua elämästä viehättävien ihmisten kanssa. Avautuminen saikin aikaan valtaisan hyvän olon tunteen, minkä avulla jaksan taas painaa eteenpäin. Juhannukseen tietysti mahtui muutamia tilanteita joiden muisteleminen ei ole hyväksi ja tilanteita joita ei tarvitse muistella, sillä niiden kohdalla muistinilokeroista on pyyhkiytynyt etanolin voimasta pois lähes kaikki. Onneksi kuitenkin muutamaan mieltä askarruttaneeseen kysymykseenkin tuli vastaus ja silläkin tavoin tuli puhdistettua ilmaa. Juhannuksen jäljiltä siis rauhamaassa ja ihmisillä hyvä tahto, eikä morkkiksesta tietoakaan!

Palattuani juhannusreissulta en ole uskaltanut juurikaan olutta ottaa, sillä havahduin tilinteon hetkellä saunanlauteilla siihen kuinka alkoholi ohjaa elämääni. En muista sellaista aikaa, kun olisin viimeksi onnistunut ottamaan ainoastaan yhdenpäivän ilman yhden yhtäkään tasoittavaa seuraavana aamuna. Tai muista sellaista ryyppykertaa, pitkään pitkään aikaan kun en olisi ahdistunut hetkellisesti ja siten saanut pilattua iltaani. Ei taida vaan tuo alkoholi sopia minulle, mutta tänään illalla alkavien neljän päivän vapaiden kunniaksi saatan muutaman olusen nauttiakkin. Meneekö siihen oluen nauttimiseen sitten päivä tai kolme ei haitaa, sillä vapaat ovat sen arvoiset ja paluu arkeen on onneksi edessäni jo tiistaina, joten pakko lopetalla maanantai aamusta.

Työssäkäyntikin on loman jälkeen maistunut taas erilaiselta ja auttamisen halu on jopa miltein samalla tasolla, kuin märkäkorvana hommia aloitellessa. Kiitos siitä kuuluu varmaan kesälomalla, mahtavalle työparille ja oikeasti apua tarvinneille asiakkaille. On ilo auttaa ja palvella.

Semmosta tällä erää, hyvin siis pyyhkii täällä suunnalla ja tuulet tuuppaa etiäppäin.

Katsellaan,kuullaan ja koetaan- Tasamaantallaaja elämän syrjässä kiinni roikkuva apina.

Tänään taas herättyäni hermoni ovat jo kireällä, kuin viulun kielet. Heti aamusta keskutelu karkaa puhelimitse jo väärille raiteille ja saan hermoni viritettyä, jo niin piukalle että luulen räjähtäväni aivan näinä hetkinä. Puhelin kädessä istun sängynreunalla numero näytössä ja olen soittamassa, jotta saan purettua pahaa oloani. Useita kertoja sormeni koskettaa varovasti, jo vihreää luurial. Kuitenkin aina kun olen painamassa soittopainiketta päässäni alkaa kuulumaan järjen ääni joka estää minua tekemästä sitä. Tuo puhelu muuttaisi kuitenkin elämäni kulkusuunnan ja pilaisi yhden tilaisuuden kokonaan, joten päätän odottaa ja piilottaa kaikki nämä sisälläni vellovat tunteet. Tunteet jotka saavat otsasuoneni sykkimään ja verenpaineeni nousemaan kattoon.

Mutta toisaalta tällä puhelulla ei ole mitään merkitystä, sillä tiedän mitä toinen ihminen haluaa ja voin elää sen mukaan. Toisaalta en tahtoisi pidättää sanojani enää, vaan tahtoisin antaa kaiken tulla ulos suustani ja samalla sairaanloisella tavalla tahdon loukata ihmistä. Ihmistä, joka on loukannut minua riittävän monia kertoja, jopa niin monia etten anna sen tapahtua enää kertaakaan.

Muutamia päiviä sitten kerroin kuinka Juhannus ei ole mitään, otan sanani takaisin. Tässä vaiheessa odotan juhannusta, kuin pikkupoikana joulua. Juhannuksen jälkeen kaikki muuttuu.

Oltuani tavoitteiden saavuttamiseksi juomatta vuorokaudenajan palaan reissuiltani selvinpäin ajatukset solmussa. Mentyäni sänkyyni nukkuakseni ahdistun valtavasti. Spontaanit kyyneleet kastelevat tyynyni ja maistuvat karvailta suussani. Ahdistun, kun ajattelen kaiken taas menneen päin helvettiä. Kauniin alkukesän muistot ruoskivat vartaloani, kuin orapihlajasta tehdyt piiskat ja sydämeeni sattuu. En voi vain jäädä sänkyyni, joten nousen ja lähden kävelemään. Käveltyäni tihkusateessa ja tuulessa kaupungin halki entisen elämäni muistot rakkaassa kotipitäjässäni saa minut ahdistumaan entistä enemmän ja jottei henkeni salpaantuisi joudun istahtamaan penkille. Istuessani siinä penkillä poltan tupakan ja mietin, että mitä on tapahtunut. Kuitenkin ajatukseni seilaavat laidasta laitaan, enkä saa mistään kiinni. Siinä istuessani yritän selvittää päätäni ja yht´äkkiä älyän istuvani siinä penkillä, missä ensimmäisen kerran sanoin aikoinani ihmiselle, Minä Rakastan Sinua. Miettiessäni niitä sanoja lähden juoksemaan, kuin jonkun ulkopuolisen käskemänä. Juoksen ja sade rummuttaa vasten kasvojani, juostuani kaupungin halki takaisin kotiini syrjäseudulle pysähdyn. Kotiin päästyäni käännän koko asunnon ympäri etsiessäni jotain, mikä voisi tätä olotilaa helpottaa. Nopea katselmus kirjahyllyn päälle tuo avun hätääni. Avattuani pullon kaadan siitä juomaa kahvikuppiin, josta olen kaikki juomani juonut, sillä en vain ole saanut tiskattua. Kaadettuani tuota jaloa juomaa kurkustani alas usean senttilitran verran oloni alkaa helpottua ja sytytän savukkeen. Savukkeen poltettua laitan itseni maaten sohvalle, peittelen itseni ja haistelen tyynyä, johon on jäänyt ihmisen tuoksu.

Nukahdettuani se tapahtuu, kaiken tämän ahdistuksen keskellä ihmiskohtalo tulee uniini. Kuin flashbackin omaisesti näen sen tilanteen. Kävelen sisään avoimesta ovesta huutaen tutun miehen nimeä vastausta saamatta. Jatkan matkaani huoneeseen, missä tiedän miehen varmasti olevan. Huoneeseen päästyäni näen miehen makaavan silmät auki pää vasten pöytää. Nopeasti kuitenkin jo näen sen, että henkilö on kuollut. Sammunut savuke sormienvälissä, viinapullo auki hän makaa siinä. Taustalla soi radiosuomi, joka soittaa Baddingin Laivat biisiä. Katsoessani tarkemmin havaitsen miehen kasvoissa jotain hämärää, tarkastelen niitä lähempää ja näen omat kasvoni, kuin peilikuvan omaisesti. Katsoessani taakse, kuulen kuinka enkeli kuorolaulaa ja kaikki ketä olen pitänyt ystävinäni on huoneessa osoittamassa minun ruumistani ja huutamassa: “Paska jätkä!!, Valhetelija!, Pummi!, Idiootti!!Jo oli aikakin!! Muahahahhahah!!”

Puhelimeni soi ja herään yltäpäältä hikisenä ja voin pahoin. Soittaja on veljeni haluaisin vastata, mutta en saa ääntä suustani. Jatkan unia ja soitan kohta.